Olen kohtalaisen aktiivinen kirkon penkin kuluttaja, lyhyen
elämäni aikana olen ehtinyt kuluttaa mm. luterilaisten, babtistien,
helluntailaisten, vapaakirkollisten, katolilaisten, ortodoksien, koptien,
metodistien ja eri herätysliikkeiden kirkon penkkejä. Teologisesti olen hyvin
luterilainen, omasta mielestäni avarakatseinen sellainen, ja olen saanut
nauttia kristittyjen yhteydestä eri seurakunnissa. Valitettavasti myös
epäyhteyttä. Yksi asia, joka saa minut näkemään punaista, on kristittyjen itse
rakentamat raja-aidat. Ja naiivi kuvittelu oman
yhteisönsä/seurakuntansa/kirkkonsa erinomaisuudesta, opillisesta
yksimielisyydestä, yksinoikeudesta Pyhään Henkeen jne.
En mielestäni ole jyrkkä
ihminen, mutta jäykistyin kerran aivan totaalisesti erään
jumalanpalvelusyhteisön messussa. Messuhärpäkkeeseen oli painettu sivun verran
tekstiä siitä, kuka on kelvollinen nauttimaan ehtoollista. Vaatimuksina oli, ei
sen enempää eikä vähempää kuin, opillinen yksimielisyys ja sitoutuminen
luterilaiseen tunnustukseen. Opillinen yksimielisyyden vaatimus on täysin
absurdia. Se on kaunis ihanne, joka kirkoilla tulee olla ja jota kohti pitää
pyrkiä, mutta sitä ei voi asettaa ehtoollisen saamisen ehdoksi. Ei ole olemassa
kahta ihmistä, joilla olisi täysin samanlaiset uskonlauseet. Tai ainakaan minä
en usko, että meissä vajavaisissa ihmisissä olisi yksilöitä, jotka ovat
oivaltaneet kaikki uskonsalaisuudet.
On myös outoa käsittää luterilainen tunnustus joksikin
taivaalta tipahtaneeksi kirjaksi, jossa on yksi ehyt tunnustus. Varsinkin kun
kaikki luterilaiset kirkotkaan eivät ole hyväksyneet kaikkia Yksimielisyyden
kirjan osia omaan tunnustukseensa. Ja mihin linjaan pitää sitoutua
tunnustuskirjoissa? Lutherin, filippistien, aitoluterilaisten?
Tunnustuskirjoihin lähemmin tutustunut voi ehkä blogini otsikosta päätellä
kenen ojassa oma lehmäni on. Philipp Melanchthon teki aikoinaan nuoreen
teologin mieleeni vaikutuksen nöyryydellään ja sovinnon halullaan. Hänen
mieltään myös painoivat luterilaista seurakuntaa repivät ristiriidat ja
teologiset kiistat. Ajottain hän oli jopa niinkin masentunut, että toivotti
kuoleman tervetulleeksi. Asia, johon voin hyvin samaistua. Tosin hänen sisäiset
taistelunsa taisivat johtua hieman eri asioista kuin omani. Tai sitten ei.
Kaikkia meitä ihmisiä taitaa riivata vuosisadasta toiseen samat pettymykset
rakkaudessa, ystävyydessä ja elämässä.
